Kohtaaminen metsässä

Aamupäivä on jo pitkällä, kun kaappaan kameralaukkuni ja lähden pitkästä aikaa ulos tuulettumaan. Syysflunssa on hoitanut omaa hommaansa ja pitänyt minut neljän seinän sisällä. Nyt on jo pakkokin päästä ulos haistelemaan syksyn alkua. Kuiva ja aurinkoinen sää houkuttelee linturetkelle, samalla voisi kävellä tutulle kaakkurilammelle asti.

Nousen korkean mäen päälle, josta on muutamia vuosia sitten hakattu harventaen nuorta kuusta ja mäntyä pois. Maisema näyttää siedettävämmältä nyt, kun korkea heinä peittää hakkuujätteet näkyvistä. Kulku on kuitenkin raskasta monitoimikoneen syvissä urissa ja metsään jätettyjen runkojen ja oksien välissä. Viimein aukea loppuu ja jylhä kuusikko seisoo edessäni.

Palokärki uikuttaa metsässä tuttuun tapaansa, kun tunkeudun hakkuuakealta kuusimetsän pimentoihin. Kävely muuttuu heti helpommaksi, kun ei tarvitse väistellä metsänpohjaan jätettyjä latvuksia ja oksia. Pehmeä sammalpohja myötäilee askelia, kun hiljaa liikkuen nautin maiseman hiljaisuudesta ja metsän tuoksuista.

Metsän rauhassa on jotain suomalaiseen sieluun vetoavaa.

Maasto viettää hiljalleen alaspäin kohti suolammen rantaa. Lampi on rauhallisessa notkelmassa, joten se on tarjonnut jo monena vuonna kaakkureille oivan pesälammen kasvattaa poikasiaan. Paikalle harvoin osuu ihmisiä, mitä nyt paikalliset asukkaat käyvät lakkoja poimimassa tai satunnaisesti ahvenentirrejä narraamassa. Omassa muistissani on pojankoltiaisena noin 30 vuotta sitten tehdyt kalareissut isän kanssa. Silloin jo lammella saattoi nähdä varovaisesti liikkuvan ison linnun, joka ei turhaa meteliä itsestään pitänyt.

Suolammen rauhaa. Kaakkurin pesimäsaari etuoikealla.

Suopursun voimakas tuoksu tulee huumaavana, kun kävelen upottavaa lammenrantaa. Sudenkorentoja liikkuu nopein pyrähdyksin rantakasveja tutkailemassa ja vedenpinnalla tuhannet vesimittarit tekevät omaa tarkkaa työtänsä. Kaakkureiden pesinnästä ei ole enää merkkiäkään näkyvissä, tämän kesän kaksi poikasta ovat jo lentäneet isommille vesille opettelemaan kaakkurina olemista. Ainoastaan telkkäpoikue on vielä yhdessä ja peräkanaa emon perässä uiden kiirehtivät karkuun lammen toiselle rannalle. Lammenrannassa on yksi telkänpönttö, mutta se on huonokuntoinen, joten melko varmaan telkällä on ollut kolopesintä jossain lähellä.

Telkkäpoikue kotilammellaan.

Jätän lammen ja palaan takaisin kuusimetsän varjoihin. Kuljen kitukasvuisten mäntyjen muodostaman muutaman kymmenen metrin pituisen vyöhykkeen läpi närhen karhean rääkäisyn saattelemana. Liekö sekin tarkkaillut minua ja nyt ilmoittaa mielipiteensä kulkijalle, joka tylysti on sen hommia häirinnyt.

Kuusimetsässä istahdan kannolle ja alan hiljaa viheltelenään. En edes yritä muodostaa minkäänlaista linnunääntä, koska tiedän, että pikkulintuja kiinnostaa kyllä tavallinen viheltelykin. Eikä tarvitse kauan odottaa, kun jo alkaa kuulua vihellyksiä ja tirahduksia, kun tiaisparvi saapuu uteliaisuuttaan paikalle. Joukosta erottuu hömötiaisen karheankäheä tsi-tsi-tääh-tääh ja talitiaisen vihaiselta kuulostava shä-shä-shä. Koitan laskea lintuja, kun ne kiertelevät minua oksien suojassa tarkastaen mahdollisen vaaran merkit.

Kun ne viimein totesivat vaarattomuuteni ja uteliaisuus tuli tyydytetyksi, palasivat linnut omiin puuhiinsa. Kiireisinä ne kieppuvat ja pyrähtelevät kuusten rungoilla etsien halkeamista ja rakosista syötäväksi kelpaavaa. Sammalikosta ja kuusenneulasista ne nokallaan nopeasti nappaavat makupalat ja kiikuttavat niitä omiin kätköihinsä myöhempää käyttöä varten.

Parvesta erotan ainakin tali- ja sinitiaisia sekä hömö- ja töyhtötiaisia. Ne loittonevat minusta syvemmälle metsään ja hiljaisuus palaa kuunneltavaksi. Satunnaisten ylilentävien lintujen äänet ovat ainoat, jotka erottuvat tuulenhuminasta. Istun vielä pitkän tovin kannolla ja alan miettiä jo poislähtöä, kun tiaiset palaavat takaisinpäin. Ne lennähtävät kuusenoksille yhtä vikkelästi kuin ennenkin ja jatkavat omaa yhteydenpitoääntelyään. Töyhtötiainen lähestyy minua kuin tarkistaakseen vielä, etten ole syötävää tai vihollinen. Se keikkuu kuusenoksalla nostaen ja laskien hassua mustavalkeaa töyhtöänsä. Töyhtötiainen on utelias ja suht peloton, kun se tulee juttelemaan vieraan kulkijan kanssa. Tirriririt-tirriririt sen tarina kuuluu, omia asioitaanko kehuu vai metsän tapahtumiako, en tiedä.

Töyhtötiainen on peloton ja utelias lintu.

Äkkiä yksi tiaisista päästää varoitushuudon ja koko parvi säntää siivilleen. Ne ääntelevät kiivaasti ja siivet hakkaavat ilmaa pakokauhun vallassa. Kiireesti ne etsivät suojaa mistä kerkiävät, tiheistä ryteiköistä tai kuusenoksien alta. Jokin ne sai pakokauhun valtaan, mutta mikä? Yhtään tiaista ei ole enää näkyvissä. Katseeni kiertää ympäröiviä kuusia ja viimein keksin oksalta pienen mytyn, josta minua tuijottaa kaksi keltaisena leimuavaa silmää. Varpuspöllö saapui paikalle ja ilmeisesti se koitti napata tiaisparvesta itselleen saalista.

Pöllölläkin on kiire kasvattaa talvivarastoaan. Sen pääasiallinen saaliseläin on metsämyyrä, mutta onpa pöntöstä löytynyt räkättirastaan kokoisia saaliita. Pöllö tarvitsee saaliita naaraan viettelyyn ja talvikuukausien vararavinnoksi, kun hiiret ja myyrät katoavat hankien alle.

Nyt tuijotimme toisiamme silmiin, toinen avoimen vihaisena ja toinen silmät suurina varoen tekemästä äkkinäisiä liikkeitä. Pöllö antaa ensin periksi ja alkaa käännellä päätään eri suuntiin kuunnellen ja katsellen. Nostan varovasti kameran silmille ja toivon, ettei pöllö tulkitse aikeitani vihamielisiksi. Kameran etsimen läpi katsottuna pöllön ilme on lauhkeampi ja uskallan itsekin jo hengittää. Nappaan nopeasti muutaman ruudun pöllön kiinnittäessä taas naulitsevan katseensa minuun. Sen koko on pieni, mutta silmistä näkyy sen hurja ja peloton luonne.

Varpuspöllö on pieni, mutta taitava metsästäjä.

Pitkään ei varpuspöllö jouda minua katselemaan, vaan se ponkaisee pehmeästi siivilleen ja livahtaa metsän varjoihin. Sen mentyä ei metsästä kuulu hiiskahdustakaan, aina äänessä oleva tiaisparvikin on hiljaa piiloissaan. Odottelen paikallani istuen vielä tovin, että tulisiko näytelmään jatkoa, mutta metsä vaikuttaa aivan elottomalta. Vain tuulen humina rikkoo hiljaisuuden.

Nousen kannolta ja keräilen kamerat takaisin laukkuun. Venyttelen hieman kankeita jäseniä ja suuntaan rinteeseen kohti hakkuuaukeaa ja tietä. Kuusikon reunassa käännyn vielä katsomaan taakseni, toivoen näkeväni viimeisen vilauksen pienestä petolinnusta, mutta kuusenoksilla heiluu vain naavaa tuulessa. Huokaisten käännyn ja aloitan raskaan tarpomisen risujen seassa kohti maantietä.

Markku

 

Leave a comment