Ekaekaa: lintuharrastajan vuosi 5,5:ssä tunnissa

Monipuolisesti harrastavan lintuharrastajan vuoteen mahtuu laskentoja, linturetkeilyä, muutonseurantaa, bongausta ja yhdistysaktiivin tapauksessa vielä erilaisia yhdistyksen nimissä tehtäviä asioita, jotka sisältävät kaikkea maan ja taivaan väliltä.

1.1:stä, tuttavallisemmin ekaekaa, on se päivä jolloin erilaiset vuodenpinnalistat ovat nollautuneet ja tavoitteena on tietenkin täydentää niitä mahdollisimman nopeasti. Suurin osa lintuharrastajista on liikenteessä silloin, vaikkei aktiivisesti pinnoja kerääkään. Pirkanmaalla ekaekaan lisävivahdetta toivat vielä käynnissä oleva talvipihapinnakisa ja käynnistyvä ekopinnakisa. Ensimmäisessä lasketaan talvilajeja omasta pihasta, jälkimmäisessä sallitaan kulku vain ilman moottoriajoneuvoja. Siinä on ekaekalle viipottamista.

Ekaekaa käynnistyi aamuhämärässä, jolloin vuoden lajiksi tuli ruokinnalta mustarastas aamukahvia juodessa. Päivä oli tarkkaan suunniteltu, ensin päivän valjetessa tekemään talvilintulaskenta omalle reitille, sen tuloksia olisi mielenkiintoista verrata tulevaan vuoteen, jos onnistuisi laskemaan reitin aattona ennen raketteja, lounas ja sitten alas Muotialaan ja Viinikkaan Vihiojan varteen  katsomaan mitä sieltä löytyy.

Ruokinnalta saa helposti talvipihapinnoja. Kuvassa naaras- ja koirasmustarastas ruokinnalla pikkuvarpusten kanssa. Kuva @ Tuija Palonen.

Laskentakierros starttasi oman pihan vierestä, paikalta löytyi harakoita, variksia ja keltasirkkuja tiasten lisäksi. Taivaalta kuuluva tuttu ’korp-korp’-ääni sai peruuttamaan takaisin oman pihan puolelle. Talvipihapinna numero 19, korppi, saatu listoille, kun yksinäinen korppi teki kierroksen alueen yläpuolella.

Tammikuisessa metsässä lunta oli vain vähän, lintuja sitäkin vähemmän. Rakettien aiheuttama häiriö mitä ilmeisemmin näkyi paremmin metsässä kuin ruokinnoilla. Töyhtötiainen löytyi vasta lenkin loppupuolella ja pyrstötiaiset loistivat poissaolollaan. Metsä oli täynnä lahopuuta, mutta ei tikan tikkaa. Ensimmäinen käpytikka löytyi ruokinnalta asuinalueelta. Huolimatta lintuyksilöiden määrän vähyydestä, laskentalenkki oli mukava tehdä pikkupakkasessa ja poutasäässä. Lajejakin kertyi peräti 18, mikä on lyhyelle lenkille aivan hyvä määrä talvilaskennassa. Yllättäen tilhet loistivat poissaolollaan, vaikka aroniapensaat notkuivat vielä marjoja.

Lounaan jälkeen ohjelmassa oli vapaamuotoisempaa retkeilyä pelto- ja ruderaattimaisemassa Vihiojanvarressa. Vihervarpunen lensi äänellen yli, viereisestä puskasta lähti pari naakkaa liikkeelle ja fasaani juoksi siirtolapuutarhan teillä. Vuodenpinnoja ropisi ihan mukavasti. Kello alkoi näyttää kahta, auringonlaskuun oli reilu tunti jäljellä, aika kääntää kotia kohden. Ehkä palatessa näkisi vielä tiklejä.

Kovin pitkälle ei päästy, kun puhelin soi. Jo soittajan nimi kertoi, että iloiselle uudelle vuodelle sai toivottaa hyvästit, johan sitä olikin ehtinyt kulua 14 tuntia. Lehtisen Jarmo kuitenkin sitkeästi toivotti hyvää uutta vuotta, ennen kuin kertoi uutisensa: Iidesuikku oli vihdoin noussut jäälle ja järvi kokonaan jäässä.

Iidesuikku ei ole uusi tamperelainen lintulaji, vaan kyse oli Iidesjärveen jumiin jääneestä lentokyvyttömästä silkkiuikusta. Kalkon Olli oli huomannut linnun lentokyvyttömyyden jo aikaisin syksyllä ja oli miettinyt kuinka järvessä saataisiin pysymään sille sula talven ajan. Se, että Tampereen kaupunki olisi käynnistänyt hapettimen yhden linnun takia, oli epätodennäköistä.  Asiasta konsultoitiin useampaa tahoa, ja Alangon Markulta saatiin ohjeet mahdollisen pelastusyrityksen toteuttamiseen. Mikäli uikkua yritettäisiin pyydystää osin jäätyneestä järvestä, se pahimmassa tapauksessa sulkeltaisi jään alle ja hukkuisi. Täytyisi siis odottaa koko järven jäätymistä, jolloin uikku nousisi jäälle. Ongelmana vain oli, että jäällä se olisi alttiina variksille, lokeille ja ketuille.  Eikä uudelle jäälle olisi mitään asiaa edes ekokisan laihduttamalla lintuharrastajalla. Pelastamiseen tarvittaisiin siis ammattilaista, ja asiaan suhtautumista  kyseltiin myös aluepelastuslaitoksen palomestarilta ennakkoon.

Uikku oli siis jäällä, aika käynnistää pelastusoperaatio.  Hyvää tilanteessa oli vain vähän, lintu oli lähellä ( noin 40 metriä ) rantaa ja päivän valoa riittäisi vielä pariksi tunniksi. Päivä oli vähintäänkin hankala kun ajatteli uikun kuljetusten järjestelyä ja pelastuslaitoksen tilannetta. Nopean työnjaon tuloksena Jarmo ilmoitti asiasta pelastuslaitokselle ja samalla ilmoitin Alangon Markulle Valkeakosken lintuhoitolaan pelastusoperaation käynnnistymisestä. Kävelyä tulikin lisää, kun suunnaksi vaihtui Iidesjärven mattolaituri. Samalla selvisi, että uikulle saattaisi löytyä pidempiaikainen koti Ähtäristä, jos pelastusoperaatio onnistuisi.

Puolimatkassa rantaan Jarmo soitti uudestaan, pelastuslaitos tulee kuulemma paikalle vain ja ainoastaan jos linnun kuljetukset ja laatikko sitä varten olisi kunnossa ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei muita kiirellisempiä tehtäviä olisi.  Mistä ihmeestä ne tekisi äkkiä? Uusi puhelu Alangolle, joka lupautui noutamaan uikun. Kuljetus siis kunnossa. Kuljetuslaatikko? Ketä jäseniä tässä asuu lähellä, joka voisi lähteä tuomaan/etsimään sopivaa laatikkoa? Puhelu ensin Jukalle, joka kyllä iloisesti raportoi päivän lajit, mutta ei voinut auttaa kuljetuslaatikon kanssa, koska oli juuri melkein toisella puolen maakuntaa. Pahus. Onneksi puhelun aikana Viinikan grillikioski ilmestyi näköpiiriin. Älynväläys ja kurvaus kioskille kysymään mahdollisimman isoa laatikkoa. Pienen ihmettelyn saattelemana myyjärouva lahjoitti laatikon ja seuraavaksi varmistus Alangolta, että uikku mahtuu laatikkoon. Paljastuikin, että silkkiuikku mahtuu peräti noin kenkälaatikon kokoiseen pahvilaatikkoon, outoa miten välimatka ja höyhenpuku vääristää kokoa.

Jarmo odotteli rannassa ja soitti pelastuslaitoksen paikalle, kun kyyti ja laatikko olivat varmistuneet reilussa vartissa.  Aikataulussa oli vain pieniä ongelmia, uikku oli saatava jonnekin odottelemaan kuljetusta. Seuraava vapaaehtoinen? Kalkon Ollilla oli kokemusta kuikasta kylpyammeessa, joten silkkiuikku laatikossa ei voinut olla kovin suuri paha. Puhelu siihen suuntaan, ja Olli lupautui saapumaan paikalle pikaisesti, positiivisesti yllättyneenä pelastusyrityksestä.

Ohjelmassa oli odottelua ja jäällä rauhallisesti makaavan silkkiuikun tarkkailua. Samalla totesimme joutsenmuuton olevan mukavasti käynnissä ja Jarmon laskiessa ylilentävistä parvista nuoret, minä laskin kokonaismäärät. Muutonseurantaa siis muun toimen ohessa. Lajeja kertyi ihan mukavasti, ekaekaalajisumma nousi peräti 24:een neljään, vaikka silkkiuikun kohtalo olikin päällimmäisenä mielessä.  Kerrottuani aamupäivän laskentareitistäni, huomasimme että päivän aikana oli tullut harrastettuja lintuja useammalla eri tavalla, normaaleista harrastustavoista ei puuttunut kuin bongaus. Ei tämä pelastusoperaatiokaan ihan joka päiväistä ollut. Onneksi. Ollin saavuttua paikalle pelastuslaitos seurasi pian perässä.

Pelastajat lähdössä matkaan. Jo lautan pudottaminen veteen halkaisi jään koko järven leveydeltä. Kuva © Olavi Kalkko.

Tilanteen selvityksen jälkeen palomiehistä 2 sonnustaituivat kuivapukuihin ja aloittivat uikun lähestymisen lautan kanssa. Huolena oli, että jos jää murtuu uikun alta, se sukeltaa ja hukkuu. Myös uikun mietitytti, pelästyessään se saattaisi sännätä karkuun samalla juoksutyylillä, jota laji käyttää myös soitimella. Pelastusoperaatio näytti hankalalta, vajaan parin sentin jää ei kantanut ollenkaan, ja palomiehet rikkoivat kahlatessaan jäädä edeltään. Eteneminen oli tuskaisen hidasta, mutta uikku näytti pysyvän paikoillaan.

Niin lähellä, mutta niin kaukana. Iidesuikku valpastui pelastajien lähestyessä. Tummista läikistä huolimatta järvi on kokonaan jäässä. Kuva © Olavi Kalkko

Valitettavasti iidesuikku ei tajunnut omaa parastaan, ja pelastajien ollessa vain noin 10 metrin päässä siitä, se valpastui ja säntäsi pitkälle karkuun. Sitä ei olisi toivoakaan saada kiinni kahlaamalla ja jäätä särkemällä. Nyt saattoi vain toivoa, että iidesuikku älyäisi siirtyä jäätä pitkin Viinikanojaan ja sieltä Ratinaan.

Näin silkkiuikku kulkee jäällä. Kuva on otettu ennen pelastusyritystä. Kuva © Olavi Kalkko.

Markku ja Olli lupasivat tarkkailla uikun tilannetta, jos vaikka olisi mahdollisuus, että uikku tulisi rantaan tai jää paksunisi sen verran, että sitä pitkin pääsisi lähestymään uikkua. Valitettavasti 3.1. uikkua ei enää löytynyt jäältä, ainoastaan ketun jälkiä ja variksia.

Tietenkin mietityttää, mitä olisi voinut tehdä toisin. Uikun pelastamiseen olisi tarvittu kahlaajarengastajien käyttämä heittoverkko, mutta mistäs sellaisen saisi? Käytetäänkö moisia edes Suomessa? Tämä oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin tuli mietittyä, että miksei Suomessa ole yhtä tehokasta ja koordinoitua eläinpelastusjärjestelmää kuin Briteissä on RSPCA:n  toteuttamana? Pääkaupunkiseudulla on lupaava alku ja eläinsuojeluyhdistykset sekä muut vapaaehtoiset vievät toimintaa oikeaan suuntaan pelastuslaitoksen avustamina, eli ehkä vielä jonain päivänä.. Haluan  kiittää kaikkia uikun pelastusyritykseen osallistuneita, Tampereen Aluepelastuslaitoksen palomiehiä, Lehtisen Jarmoa, Kalkon Ollia, Alangon Markkua ja Kulman grillin ja elintarvikkeen myyjää.

– Tuija Palonen

Leave a comment